Kuuden vuoden matka takaisin kotiin
Kiitos sinulle, että löysit tiesi blogini pariin! Aikaa onkin vierähtänyt useita kuukausia edellisestä kirjoituksesta. On tapahtunut monenmoista ja sitten ei kuitenkaan mitään kovin mullistavaa. Ihan tavallista arkea ja yrittäjyyteen liittyvää innokasta työntekoa. Tärkeimpinä juttuina Poukamaan liittyvissä asioissa on ollut kevään verkkosivu-uudistus, jonka tekeminen on ollut työlästä, mutta palkitsevaa. Nyt sisältö avaa entistä enemmän ajatuksiani ja juuriani yritykseni Poukama Elämän Tuulian tarjoamien palveluiden taustalta. Ja niin tämä blogikin löytyy nyt uusien verkkosivujen sisältä.
Joko sinä olet ehtinyt tutustua uudistuneisiin sivuihin? Kuulisin mielelläni ajatuksia sivujen sisällöstä. Herätteleekö joku sinun ajatuksiasi? Oletko tutustunut runotuotteisiin? Verkkosivujen parissa työskentelyn lisäksi olen saanut osallistua mitä ihanampiin tapahtumiin talven ja kevään aikana ja Poukaman luentojakin olen päässyt jo muutaman kerran pitämään. Se on ollut aivan mahtavaa! Ja tottakai jokainen kohtaaminen runojeni ja tuotteitteni äärellä ihmisten kanssa, on liikuttavaa!
Mitä tapahtui kuusi vuotta sitten?
Tässä kirjoituksessa haluan muistella yhtä elämäni merkittävintä päivää ja siitä alkunsa saanutta muutosketjua elämässäni, jonka myötä myös yritykseni Poukama Elämän Tuulia on syntynyt. Kuusi vuotta sitten elin alkavan kesän aikaa, ihan kuin tässäkin hetkessä. Tämä kohta kesästä on minun suosikkiaikaa. Luonto herää eloon, kaikki tuoksut ja vehreys huumaavat aisteja. Kuljen ja haahuilen uteliaana niin kotipihassa, kuin tutulla lenkkipolulla ja seuraan, mitä kaikkea kaunista tänä vuonna kasvaakaan. Jos voin, valitsen vähintään osan kesälomasta kesäkuun alun puolelle ja ihmettelen kaikessa rauhassa luonnon kauneutta.
Kuusi vuotta sitten minun sisäinen maailmani näytti kuitenkin kaikesta kauneudesta huolimatta alla olevan kuvan kaltaiselta. Minä en huomannut kesän tuloa, en niitä kaikkia kauniita yksityiskohtia. Minä olin äärimmäisen väsynyt, ahdistunut ja loppu. Olin antanut kaikkeni, aivan liian pitkään. 8.6.2020 pääsin työterveyslääkärin vastaanotolle ja kerroin hänelle sen hetkisellä ymmärrykselläni elämäntarinani. Sen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan.
Poistuttuani lääkärin vastaanotolta pidin käsissäni sairaslomatodistusta ja olin ihmeissäni, että siinä luki ensin ahdistuneisuus ja toisena työuupumus, burnout. Sellaista en ollut osannut odottaa. Työuupumus, minulla? Olin lähtenyt vastaanotolle hakemaan lähetettä psykoterapiaan, en osannut ajatella mitään muuta. En tarvetta sairaslomaan, en omaa kykyäni toimia työssäni, en sitä, miltä elämäni jonkun toisen silmin katsottuna vaikuttaisi, en sitä, että tarvitsisin jotain muutakin, kuin lähetteen psykoterapiaan.
Jotain sisimmässäni tapahtui, muuttui tuona aamuna lääkärin vastaanotolla. Jonkinlainen irtipäästäminen loputtomasta pärjäämisestä, taistelusta, selviämisestä. Vastaanotolta poistuessani ymmärsin selkeästi kaksi asiaa. En pystyisi enää työskentelemään hoitoalalla. Minulla ei ollut enää kenellekään mitään annettavaa. Ja en pystyisi enää asumaan paikassa, jossa olimme asuneet. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi nämä asiat nousivat niin vahvasti tietoisuuteeni aiheuttaen pelkoa ja tarvetta paeta jonnekin, missä minua ei pakotettaisi mihinkään.
Mitä minussa tapahtuu?
Todellisuuteni, tapani aistia ja hahmottaa tätä maailmaa muuttui kertaheitolla ja jo samana päivänä oloni oli hyvin epätodellinen, pelokas, epäuskoinen. Luottamukseni ympäröivään maailmaan ja ihmisiin katosi silmänräpäyksessä. Löysin turvan ainoastaan puolisostani ja lapsistani. Aistit olivat yliherkät ja ylivirittyneet ja autolla ajaminen tuntui pelottavalta. Tuntui, etten hahmottanut välimatkoja autojen välillä, ehdinkö painaa jarrua ajoissa, etten törmäisi toisiin. Olin äärimmäisen väsynyt, nukuin useita kertoja päivän aikana. Elin kokoaikaisessa hätätilassa. En tiennyt keneen voisin enää luottaa, kuka halusi minulle hyvää. Tällainen olo jatkui useiden viikkojen ajan. Käperryin sisimpääni, omaan itseeni ja yritin etsiä suojaa pelottavaksi muuttuneelta todellisuudelta.
Silloin, kun jaksoin ja kykenin, etsin tietoa työuupumuksesta ja sen oireista. Ymmärsin kyllä pian, että kyseessä oli myös työuupumus, vaikka se alkuun tuntuikin yllättävältä ja odottamattomalta. Minulle oli kuitenkin alusta alkaen selvää, ettei tilanteeni ollut aiheutunut työstä, vaan menneisyydestäni. Sen vuoksi olin työterveyslääkärin vastaanotolle hakeutunut mielessäni lähete psykoterapiaan. Kevään aikana lisääntynyt itkuisuus, voimakas reagointini vastoinkäymisiin erääseen sukulaiseen liittyen ja ahdistava paino rintakehällä lopulta ajoivat ottamaan yhteyttä työterveyshuoltoon. Ymmärsin, että lapsuudessa ja nuoruudessa koetut asiat, muistot ja kaiken käsittelemättömyys olivat tulleet nyt kohdattavaksi. Siinä hetkessä en tietenkään voinut mitenkään ymmärtää niiden syvyyttä ja laajuutta elämässäni, minuudessani, mutta sen ymmärsin, että juuret uupumuksessani olivat siellä. Kymmenien vuosien takana.
Matka tuosta päivästä ja niistä pelottavista ja epäuskoisista, epätodellisista tunnelmista on ollut todella pitkä tähän hetkeen. Matka on sisältänyt valtavasti kipua, irtipäästämistä, kyseenalaistamista, kyyneleitä, surua, epävarmuutta, epäuskoa, pimeyttä, pelkoa, yksinäisyyttä, mutta myös sinnikkyyttä, uskallusta, rohkeutta, toiveikkuutta, uskoa, myötätuntoa, rakkautta, valoa, kasvua, hyväksymistä, luottamista, sallimista, iloa, onnea.
Elämä kulkee kohti hyvää
Pääsin aloittamaan psykoterapian syksyllä 2020, niin nopeasti, kuin se tilanteessani oli mahdollista. Terapian rinnalla teimme perheemme kanssa elämäämme muutoksia ja niin löysimme ystävämme avustuksella jo kesällä 2020 paikan uudelle kodillemme. Kaikki rakentamiseen liittyvät luvat järjestyivät yksi toisensa jälkeen nopealla aikataululla ja saman vuoden loppupuolella teimme niin tonttikaupat kuin myimme entisen kodinkin. Jokainen askel järjestyi hyvin vaivattomasti ja seuraavan vuoden syksyllä 2021 muutimme uuteen kotiimme, POUKAMAAN.
Epäilen, että sinunkin mielessäsi lukijani käy, että mitä ihmettä ja hulluutta! Lähteä nyt kodin rakentamiseen uupuneena ja tuollaisessa elämän tilanteessa. Sama kävi todellakin omassakin mielessä, että miten tästä kaikesta selvittäisiin. Tiesin rakentamisen olevan kokonaisuudessaan suuri urakka, olimme rakentaneet jo yhden kodin 15 vuotta aiemmin. Mutta osoittautuikin niin, että siinä samalla, kun ihmiskontaktit väsyttivät ja uuvuttivat minua valtavasti, oli rakentaminen voimaannuttavaa ja parantavaa. Suunnitellessa ja rakentaessa kotiamme, loin ja loimme perheenä samalla aivan uutta elämää, tulevaisuutta. Aidosti niillä arvoilla, jotka yhdessä jaamme. Sellaista paikkaa, jonka rakentamiseen osallistui ihmiset, jotka halusivat minulle ja perheelleni pelkkää hyvää. Se tuntuu kodin energioissa, että tätä paikkaa on rakennettu rakkaudella.
Rakentamisen ohella käsittelin terapiassa työminääni ja sen purkamista pois hoitajan identiteetistä. Vähän kerrallaan selvittelin, mikä hoitajuudessa on ollut minua rikkovaa ja mistä syystä. Juuret sielläkin ulottuvat lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin ja niistä seuranneeseen minuuden rakentumiseen. Vaikka tiesin olevani hyvä työssäni, hyvä hoitaja, taitava ammattilainen, siellä oli kuitenkin minulle aivan liikaa elementtejä, triggereitä, jotka rasittivat ja kuluttivat jaksamistani. Jotka pitivät yllä hätätilaa sisimmässä. Olin myös alunperinkin päätynyt alalle vääristä syistä. Hoitoalasta päästin irti keväällä 2022, tietämättä yhtään, mitä tulen tekemään tulevaisuudessa. Työsuhteeni päätin tasan kaksi vuotta sairaslomalle jäämisen jälkeen.
Olen kuullut hyvin usein terapian olevan kuin sipulin kuorimista ja olen asiasta aivan samaa mieltä. Ensin aloitetaan pinnalta, koska ei pimeyteen voi eikä kykene heti ensin menemään. Toisen ja kolmannen terapiavuoden vaihtuessa ymmärsin kokeneeni lapsuudessa traumaattisia asioita ja kärsiväni myös kehityksellisestä traumasta. Tämän ymmärtämiseen suuri tuki terapian ohella oli Katja Kestin Traumapodi. Traumojen ja kehityksellisen trauman tunnistaminen ja niiden vaikutusten ymmärtäminen auttoi myös ymmärtämään sen, miksi toipumiseni ahdistuneisuudesta ja ”työuupumuksesta” kesti niin pitkään, eikä noudattanut sellaisia raameja, joiden mukaan minun diagnooseilla olisi pitänyt jo toipua työkykyiseksi. Itse puhun uupumuksesta toipumisesta, koska koin uupuneeni elämään hyvin kokonaisvaltaisesti.
Pienistä paloista minä rakennun uudestaan
Itselleni on ollut tärkeintä oppia kuuntelemaan sisäistä ääntä ja kehollisia reaktioita siitä, mikä milloinkin on oikea-aikaista ja sopii minulle. Kun vuoden 2021 lopussa etävastaanoton kautta eräs psykiatri tokaisi minulle, että ei ole enää syytä olla sairaslomalla vaan alkaisin vaan etsiä itselleni työn, jota voisin tehdä yhdellä kädellä (olin silloin sairaslomalla rannekanavan ahtauman vuoksi ja käsi oli puutunut 24/7 kymmenen kuukauden ajan ennen leikkausta), sivuuttaen täysin tuntemukseni ja sen hetkisen tilanteeni terapiassa. Sanoin hänelle, että sinä et p#rk#le minua työhön pakota ja asetin ensimmäisiä kertoja auktoriteettia vastaan rajan elämässäni. Päätin vastaanoton siihen, koska minua ei kuultu. Sen jälkeen suuntasin peloissani työterveyslääkärini vastaanotolle, joka kuunteli ja kohtasi lempeästi ja jatkoi sairaslomaani. Ei mielivaltaisesti pakottanut, koska en kyennyt, enkä ollut millään tavalla vielä valmis. En ollut kykenevä käteni toiminnan vuoksi, mutta en myöskään uupumusoireilun vuoksi. Rajojen asettaminen on tärkeä osa toipumista, uuden rakentamista. Rajoja on ollut helpompi opetella asettamaan tuntemattomia ihmisiä kohtaan, kuin niiitä, jotka ovat kävelleet ylitsesi toistuvasti.
Olin päässyt Oras-kuntoutukseen vuoden 2021 lopulla ja siellä sain tärkeitä oivalluksia tunteiden ilmaisusta. En ollut kyennyt kirjoittamaan mitään 1,5 vuoteen uupumuksen tultua. Kirjoittaminen oli aina ollut minun tapani jäsentää elämää ja ajatuksiani. Kuntoutuksessa ilmaistiin tunteita kuvakorttien ja vesivärimaalaamisen kautta ja jotain minussa pääsi aukeamaan. Aloin siellä saamaan taas kirjoittamisesta kiinni. Samaan aikaan olin tutustunut Katri Syvärisen someen ja hänen kursseihinsa kirjoittamiseen ja itsensä tutkiskeluun liittyen. Aloitin Katrin Sinussa on taikavoimaa -verkkokurssin. Ja niin vuosi kääntyi seuraavaksi ja helmikuussa 2022 aukesi runot runsaasti virraten ja kertoen tunteitteni tarinoita, sisimpään padottuja kokemuksia. Yhdistyen luontokuviin, jotka osaltaan välittivät minulle tunteita ja tarinoita niiden takana. Se oli aivan huikeaa ja edelleenkin tuntuu suurelta ihmeeltä!
Uskaltauduin samana keväänä siskojeni kannustuksesta avaamaan runotilin Instagramiin ja jakamaan kirjoittamiani runoja. Se oli alkuun todella pelottavaa ja on välillä edelleenkin. Näkyväksi tuleminen omien haavojen ja arpien kanssa. Se tuntuu kuitenkin hyvin merkitykselliseltä saamani palautteen vuoksi. Se, että voi tarjota jollekin toiselle vertaisuutta, sanoja vaikeisiin hetkiin elämässä, on arvokasta. Että voi avata jollekin toiselle oven omiin muistoihinsa. Runous on valtavan kaunista. Myös itse olen saanut toisten jakamista kokemuksista todella arvokasta vertaisuutta, mahdollisuuden ymmärtää itseäni ja kokemuksiani entistä syvemmin.
Kiitollisuus sydämessä
Tämän matkan koettuani en voi olla kuin kiitollinen, täydestä sydämestäni kiitollinen ensisijaisesti itselleni, että minä ymmärsin hakea itselleni apua silloin alkukesästä 2020 ja uskalsin lähteä etsimään itseäni. Uskalsin lähteä matkalle, joka oli tuntematon, enkä voinut tietää, mihin päätyisin. Olen uskaltanut ottaa kivun vähän kerrallaan vastaan. Olen kiitollinen rakkaimmilleni, että olen saanut tehdä tätä matkaa omaan tahtiini ja he ovat olleet ja pysyneet rinnallani.
Olen kiitollinen kaikille minua tavalla tai toisella matkan varrella auttaneille. Ja erityisesti niille, joiden sydän on ollut salliva, kuunteleva, hyväksyvä ja avoin. Oppikirjoista voimme ymmärtää ihmisiä ja heidän kokemuksiaan tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sydän, joka on valmis kuulemaan ja kohtaamaan, on mittaamattoman arvokas ihmiselle, jonka elämä on hajonnut palasiksi.
Tämä kuuden vuoden matka on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut! Niinpä haluan muistaa kesäkuisen päivän 8.6. juhlapäivänä, uuden elämäni alkamisen päivänä. Päivänä, jolloin minä aloin parantumaan. Voin itse täysin vaikuttaa siihen, miten suhtaudun tapahtuneeseen ja haluan valita olla kiitollinen mahdollisuudesta elää viimein omannäköistä elämää, jossa tiedän, kuka minä olen. Vaikka moni asia on muuttunut elämässäni tuon päivän jälkeen, en koe menettäneeni mitään suurta, vaan saaneeni niin valtavan paljon kauneutta ja hyvyyttä elämääni.
Yksi niistä kauniista asioista on yritykseni Poukama Elämän Tuulia, joka tuli virallisesti yritykseksi syyskuussa 2024 ja tarjoaa tällä hetkellä koskettavia runotuotteita, keraamisia Metsänväkeläisiä, tauluja, neuleita, luentopalveluita ja uteliaana odotan, mitä kaikkea tulevaisuus tuokaan. En kuitenkaan halua kiirehtiä sinne tulevaisuuteen, koska tässä hetkessä kaikki tämä on aivan ihanaa! Poukaman myötä olen saanut kohdata aivan ihania ihmisiä ja olla osa aivan huippuja tapahtumia. Päästäessäni irti hoitotyöstä 2022, tuli pian eteeni työpaikka ihanassa Lankakauppa Villa Vanamossa, jossa on myös minun pieni Poukaman puotini.
Yhtälailla kaunista ja merkityksellisintä on ollut se, miten ihmeelliseltä ja hyvältä on tuntunut kasvaa kokonaiseksi, oppia tunnistamaan, tuntemaan ja sanoittamaan tunteitaan ja kaiken vuosien työn kautta on voinut löytää turvan itsestään. Olen oppinut tarjoamaan turvaa sisäiselle lapselleni, minulle. Sellainen muuttaa monin tavoin elämän vakaammaksi ja tasapainoisemmaksi. Turvan tilassa on helpompaa ottaa vastaan elämän kaikenlainen kirjo. Ilon ja surun samanaikaisuus, se, ettei elämä ole mustavalkoista vaan täynnä vivahteita, sävyjä, monenlaista, joka on totta yhtäaikaa.
Haluan kuitenkin muistuttaa, että työ itsensä hyväksi on läpi elämän jatkuvaa, johon suhtaudun toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella. Työ itsensä hyväksi on valtavan merkityksellistä, koska se hyvä, mitä itsessä on leviää myös ympärille. Omaan perheeseen, työyhteisöön, ystävyyteen, kadulla vastaan tuleviin, ihmisiin, joita elämässään kohtaa. Omistamalla omat tunteensa ja olemalla vastuussa niistä, on turvallinen kaikille ympärillä.
Mikä elämässäni on nyt toisin kuin ennen uupumusta? Minussa itsessäni lähes kaikki on tavallaan muuttunutta, mutta on tietenkin myös samaa. Tunnistan nyt, kuka minä aidosti olen, jonka vuoksi voin elää arvojeni mukaista elämää. Toipumisen myötä luontoyhteys on palannut voimallisesti elämääni, elämän kauneus näyttäytyy uudella tavalla.
Ennen täytin kalenterin ja kaikki hetket jollakin tekemisellä, suorittamisella ja tavoitteilla. Yritin olla kaikille kaikkea ja jokaiselle jotain. Nyt vaalin jokaisessa päivässä tyhjiä tiloja, kalenterissa päiviä ilman merkintöjä, nautin hiljaisuudesta, hitaudesta, yksinkertaisuudesta. Monin tavoin on ollut päästettävä irti uskomuksista, ihmissuhteista, tavoista, tottumuksista. Muutoksille ei ole oikein mitään yhtä sanaa tai reseptiä. Ehkä oma halu ja aktiivisuus muuttaa asioita on keskiössä. Halu ja uskallus tutustua omaan kipuunsa, sallia itsensä tarvita apua ja tunnistaa oma vastuunsa.
Kukaan toinen ei ole voinut minua parantaa. Se on ollut minun tehtäväni ja minun on ollut haluttava sitä itse.
Ehkä tähän on hyvä tällä kertaa lopettaa. Liity ihmeessä uutiskirjeen saajaksi, jos haluat jatkossa kuulla enemmän Poukamassa tapahtuvista asioista, ajatuksista. En tykitä sinulle viestejä viikottain, vain silloin, kun on sanottavaa. Siellä voi välillä olla alennuksia runotuotteista, tietoa tulevista tapahtumista, uusista tuotteista. Seuraavaan kertaan!