Surun hetkissä kanssasi
Jos suru saisikin tulla sisimmästäsi näkyväksi. Jos se saisikin tilaa tulla kohdatuksi, kuulluksi, todeksi. Voisiko se vapauttaa sinussa energiaa elämään?
Tyyntyykö koskaan, loppuuko suru?
Vai pitäisikö sen jäädä muistuttamaan?
Siitä, mitä joskus oli, mitä ei pidäkään kokonaan unohtaa.
Valtameren kokoinen suru sisimmässä
Minun sisälläni suru asui käsittelemättömänä noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Se hautautui syvälle sisimpääni kaikkien erilaisten selviytymiskeinojen, väliaikaisten laastareiden ja uskomusten alle. Menetin pienenä tyttönä aivan liikaa ja jäin valtavan suuren surun ja menetyksen kanssa yksin. Ei pienellä lapsella ole minkäänlaisia keinoja selvitä sellaisesta yksin, ilman aikuisen sanoitusta, läsnäoloa ja lämpöä.
Kun surun joutuu käsittelemättömänä piilottamaan sisimpäänsä, etsimään ja oppimaan selviytymiskeinot elämään, selviytymään päivästä seuraavaan, se kasvaa ajan kuluessa valtameren kokoiseksi. Sellaiseksi, että lopulta ihan vain pieni pisara on aivan liikaa. Ei käsittelemättömät tunteet meistä mihinkään häviä. Ne varastoituvat meidän sisimpään, kehoon, mieleen ja heijastelevat mitä erilaisimmin tavoin ulospäin.
Suru ei ollut ainut tunne, jonka vuosien varrella piilotin sisimpääni. Sinne päätyi elämän olosuhteiden vuoksi koko tunteiden kirjo; häpeä, viha, ilo, onni, rakkaus itseäni kohtaan, pelko, ikävä ja kaipaus. Surun haluan nostaa enemmän näkyväksi, koska uskon, että meillä on kansana valtavasti sisimpään padottua surua. Toivon, että voin tarjota jonkunlaisen kanavan surun vapauttamiseen.
Mitä ja milloin meillä on lupa surra?
Mitä ajatuksia yllä oleva kysymys sinussa herättää? Missä olisi oikea paikka suremiseen? Mitä me voimme surra? Oletko sinä joutunut piilottamaan surusi joltain toiselta tai itseltäsi? Miten monien sukupolvien surua kannat mukanasi? Oletko joutunut nielemään kyyneleesi, koska ei ole ollut soveliasta näyttää niitä juuri siinä hetkessä? Mihin kohtaan sopii miehen suru ja kyyneleet?
Olen kasvanut sellaiseen uskomukseen, että suru liittyy pääsääntöisin kuolemaan. Ja sellaiseen suruun on olemassa omat sääntönsä. Olemme kautta vuosien kansana käyttäneet suruun liittyen ilmaisuja “surutyö”, “suruaika”, “suruvaatetus” ja niin edespäin. Ehkä se on saanut surun jonkunlaiseen järjestykseen ja se on ollut jotenkin helpommin hallittavissa. Ehkä säännöt ovat auttaneet selviytymään ja jaksamaan.Mutta entä sitten, kun suru liittyykin elämään? Se liittyy menetettyyn työpaikkaan, ystävyyssuhteeseen, parisuhteeseen, rakkaaseen eläimeen, menetettyyn kotiin, menetettyyn elämäntilanteeseen.
Minä menetin lapsena vanhempani, kotini, tutun elämäni vanhempien erotessa. En menettänyt heitä kuolemalle vaan elämälle. He jatkoivat molemmat tahoillaan omaa elämäänsä ja minä en enää asunut heistä kummankaan kanssa. Miten sellainen suru kohdataan? Kaikki tuttu päättyi hetkessä minun elämässäni, mutta kukaan ei kuollut. 80-luvun lopulla sellaista surua, menetystä ei tunnistettu, ymmärretty, ei käsitelty mitenkään. Ei ainakaan minun elämässäni. Ehkä tässä hetkessä paremmin, en tiedä.
Olemme oppineet pyytämään anteeksi kyyneleitämme, ikäänkuin ne tulisivat aivan väärässä paikassa ja väärään aikaan. Pyydämme anteeksi, ettemme tekisi toisen oloa vaikeaksi. Ja niin me patoamme ja piilotamme, kuin yhteisestä sopimuksesta. Nyt ei ole oikea aika ja paikka. Ehkä meistä suurin osa tunnistaa tämän ilmiön. Ehkä olet joutunut tekemään niin.
Minulle omassa surussani on ollut tärkeää oivaltaa, että elämälle menetetyistä ihmisistä kokemani suru on ollut aivan yhtä suurta, jos ei suurempaakin, kuin kuolemalle menetetystä. Seurata heidän elämäänsä vierestä, yrittäen saada rippeitä jostain, kuulumatta kuitenkaan mihinkään. Vaikka surun kokoa tai määrää ei pitäisi verrata tai arvottaa, en tiedä, miten muuten ilmaisisin kokemani surun merkityksen.
On ollut valtavan tärkeää ja tervehdyttävää ymmärtää, että minulla on lupa surra, minun suruni on totta. Lohdullista on ymmärtää myös se, ettei suru ole mikään työ, jota suoritetaan, että se päättyisi joskus. Ei sitä tule poistaa minusta. Suru on minussa aina, osa minua, olen menettänyt aivan liian suurta, mutta se ei ole päällimmäisin osa minua. Se ei enää tunnu valtameren kokoiselta, koska suru on saanut tulla näkyväksi, kohdatuksi, surruksi. Sen kanssa pystyy hengittämään ja näkemään, että vaikka on surua, on samalla paljon iloa ja onnea, rakkautta, elämää.
Luonto surun sanoittajana
Kun runojen maailma avautui minussa helmikuussa 2022, myös suru sai uuden kanavan tulla minulle näkyväksi ja koettavaksi. Luonto on näyttänyt niin monia hienovaraisia vivahteita surusta ja kaipauksesta, suuresta tuskasta ja sydämestä tihkuvasta kivusta. Yhtälailla myös lohdusta ja toivosta. Minulle luonto on ollut hyvin merkittävä osa suruni sanoituksessa, sen todeksi tulemisessa.
Vain pieni osa luonnon kauneudesta, karuudesta, herkkyydestä, viisaudesta, lohdusta ja toivosta tallentuu kameraani kuviksi, suurin osa tallentuu sydämeeni ja sisimpääni ymmärrykseksi minusta itsestäni, elämästä kaiken kaikkiaan.
Kannustan sinua menemään luontoon. Hiljentymään, kuuntelemaan, katselemaan, aistimaan. Ottamaan kuvia, tunnustelemaan, tuoksuttelemaan, tutkimaan. Ottamaan aikaa itsellesi ja palaamaan aina uudestaan. Minulle luontoon hakeutuminen uupumuksen ja ahdistuksen keskellä tuntui hyvin luonnolliselta ja koin siellä aina kykeneväni hengittämään helpommin.
Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi surusta?
Kuulisin mielelläni, jos sinulle jäi jokin ajatus suruun liittyen. Ole minuun yhteydessä oheisella lomakkeella.